Ajatuksia kuolemasta

Miksi on niin vaikeaa sanoa, että joku on kuollut?

Kuolemaa ilmaistaan eri tavoin. Pyritään välttämään sitä sanaa. Hän menehtyi, nukkui pois, on paremmassa paikassa, ei ole enää luonamme... Mietin ääneen tätä ruokapöydässämme. Isäpuoleni kertoi, että ennen vanhaan ihmiset oikeasti uskoivat kuoleman tulevan, jos sitä kutsuttiin. Esimerkkinä tästä käytän karhua. Otso, mesikämmen, metsän kuningas etc. Ei kai kukaan ole niin hullu, että kutsuisi pedon kotiinsa. Parempi jättää sanomatta karhu. Ymmärrätte varmasti, että kuolema on vielä pahempi kuin karhu. Sitä nyt ei kukaan toivonut kotiinsa. Kiertoilmausket ovat jääneet elämään. On myös niin sanotusti "kauniimpaa"  sanoa "nukkunut pois" kuin kuollut ja kuopattu. 

Näin kävi kissallemme. Vanhuus vei hänet meiltä. Tai oikeastaan eläinlääkäri. Kissamme Liekki oli 15-vuotta ja 3kk vanha. Se on kunnioitettava ikä. Pari viikkoa sitten Liekki lakkasi olemasta oma eloisa itsensä. Se ei puskenut vastaan, eikä polkenut tassuillaan. Se vain oli. Huolestuimme, ja veimme sen eläinlääkäriin. Odotin jo silloin pahinta siis sitä, että Liekki lopetettaisiin. Tätä ei tapahtunut. Se sai suonensisäistä nesteytystä ja antibiootteja. Koko perhe huokaisi helpotuksesta. Toivoin Liekille lisää elinvuosia. En saanut kahta viikkoa enempää. 
Liekin tila huononi jälleen, vaikka hetken se oli parempaan päin. Itkin silmät päästäni, kun äiti oli lähdössä sen kanssa eläinlääkäriin, koska tiesin, ettei Liekki enää tältä reissulta palaa. Se oli jokaisen tutun ja vieraan suosikki, eikä se koskaan ollut pahantuulinen. 
Kysyin miljoona kertaa, että miksi. Miksi pitää kuolla? Miksi juuri Liekki? Miksi miksi miksi? Lopulta en enää tiennyt mitä kysyin ja halusinko edes vastausta. En vain halunnut luopua Liekistä.
Äidin tullessaa takaisin, ei minun tarvinnut kuin katsoa häntä ja tiesin, että Liekki oli nukkunut pois. Kirjaimellisesti. Hautasimme Liekin kirsikkapuun juurelle. Keräsin pienen kimpun kukkia ja luin lyhyen runon:

Ei kukaan tiedä, mihin olet mennyt.
Pitkien säteitten uutimet illassa

Polkusi kimmellys, tomu.

Niin paljoon valoon olet kätkeytynyt minulta. ~Kirsi Kunnas

Miksi ihmiset yrittävät pidättää itkua?

Vaikka olisi yksin kotona, on vaikea alkaa itkemään ääneen. Kurkku tulee itkun pidättelemisestä kipeäksi ja koko vartalo hytkyy ilman ääntä. Tuntuu, että  pakahtuu suruun. Onko joku kieltänyt meitä itkemästä ääneen? En usko, että on. Itku ei kuitenkaan tule luonnostaan. Ensin virtaavat kyyneleet, sitten suu vääristyy ja onnettomia nyyhkytyksiä kuuluu kurkusta.
Yritin itkeä niin kovaa kuin vaan voin. En jaksanut edes minuuttia. Eikä se edes auttanut. Oloni ei kohentunut, eikä minusta tuntunut siltä, että itkeminen olisi puhdistanut minut. Päinvastoin. Sain puhdistuksen tilalle vuotavan nokan, päänsäryn ja turvonneet silmät.

Leidi ja Liekki

Kuinka kauan pitää surra?

Onko olemassa tietty aika, kuinka kauan vähintään täytyy olla surullinen? Jos joku kysyy minulta, viikon päästä surenko minä, voinko sanoa, että en sure? Kaipaan tottakai, mutta en sure. 
Tunsin itseni kamalaksi ihmiseksi, kun naurahdin seuraavana päivänä. Lopetin heti ja podin syyllisyyttä. Minunhan pitäisi pukeutua mustaan ja itkeä päivät pitkät. Heli Kajo sanoo laulussaan Jos mä kuolen nuorena, että hautajaisissani pukeutukaa mustaan, mutta vain koska se on tyylikästä. Ei pitäisi surra ikuisuuksia, vaan jatkaa elämää ja yrittää muistaa ne hyvät hetket, joita koettiin läheisen kanssa. 

Hän on nyt paremmassa paikassa.

Miten niin on, kuinka voit sanoa noin? Mikä vika meidän luonamme oli?
Eräs ystäväni esitti nuo sanat: "Liekki on nyt paremmassa paikassa". Tietenkään hän ei tarkoittanut pahaa, ei todellakaan. Tajusin sen itsekin, mutta vahingossa kimmastuin, aivan kuin minua oltaisiin muka loukattu. Naurettavaa. Toinen koittaa vain lohduttaa. Miksi sitten kimmastuin tuosta? Sitä en tiedä. Kertokoon joku joka tietää. 

Miksi nämä kysymykset ovat näin vaikeita? 

Onko jollain muulla samanlaisia ajatuksia? 

Mielelläni kuuntelen ja keskustelen näistä. 

With love, Petra